Eilen eräässä porukassa pohdimme omia varjopuolia ja sitä kuinka ne voisi löytää. Yksi keino on miettiä, ketkä ihmiset ärsyttävät eniten ja mikä heissä ärsyttää, koska projisoimme usein omia piilossa olevia puoliamme muihin ihmisiin. Mietin millaista ihmistä potentiaalisesti vihaisin. En kuitenkaan voi hyväksyä ajatusta siitä, että olisin tämän ihmisen kaltainen. Tiedostan samankaltaisuudet, mutta ne puolet, joita eniten inhoan ovat sellaisia, joita en voi nähdä itsessäni mitenkään. Tämä ihminen pyörittää jatkuvaa valtapeliä muilla ihmisillä ja heidän tunteillaan.

Olen miettinyt pääni puhki miksi. Miksi täytyy viedä toisten rakkaat ja sitten hylätä ne. Onko niin paljon helpompaa ylläpitää illuusiota omasta ihanasta itsestä, jos muutkaan eivät niihin huonoihin puoliin ehdi tutustua. Uudelle ihmiselle on helpompi esiintyä vain parhain päin. Kun hylkää muut ensin, säästyy itse jätetyksi tulemiselta. Tai siltä, että ei olekaan sellainen kuin toinen luuli. Siis sellainen kun haluaa itse toiselle esiintyä. Siis sellainen, kuin haluaisi olla, mutta ei todella olekaan.

Ja viedessään muiden ihailemat ihmiset pois heiltä, saa vallan. Varsinkin jos tämän tekee hiljaa, selän takana ja samanaikaisesti myrkyttää muiden ihmisten ihailemat ihmiset näitä muita ihmisiä vastaan. Hähää voitinpas, olen ihanampi ja parempi kuin sinä! Ja tästä saa vallan, joka kestää. Koska nämä muut ihmiset joutuvat tästä lähtien olemaan aina varuillaan. Aina olettamaan, että jälleen kerran selän takana, niin ettei tiedä, on käynnissä vallankaappaus, joka ilmitullessaan satuttaa enemmän kuin mikään. Ja kun hylkää itse nämä muiden ihmisten ihailemat ensin, voi aina säilyttää ajatuksen: "Olisin oikeasti se mitä halutaan, tuo toinen on vasta kakkosvaihtoehto." Sen voi tuoda esiin elein, ilmein, lausein sanomatta mitään. Katseet, joita luo kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Varsinkin kun sanat ovat valhetta ja teennäisyyttä täynnä.