Jokaisesta maailman blogista taitaa löytyä maininta siitä, että koska on tapahtunut liikaa tapahtunutta ei ole ehtinyt pohdiskella blogiin. Näin ehkä minullakin, tosin ehkä suurempana syynä on se, että olen voinut pohdiskella myöskin oikeiden ihmisten kanssa. Nyt kuitenkin tuntuu yksinäiseltä... Ystäväni ja tuttavani ovat paenneet kuka minnekin ja irkki on kovin hiljainen. Kouluhommia pitäisi tehdä, muttei sekään oikein saa tuulta purjeisiin, varsinkaan yksin.

Eilen bussipysäkillä ymmärsin yhtäkkiä, että kaikki riidat, erimielisyydet ym. pohjautuu loppujen lopuksi yhteen ja samaan asiaan. Jos ollaan ihan rehellisiä. Kaiken takana on pelko siitä, että ei olekaan enää rakastettu, hyväksytty, tärkein ja ihanin. Niin parisuhteessa kuin muissakin suhteissa. Vähempi ei riitä. Ihminen on niin itsekäs, että lopulta antaa anteeksi uskomattoman määrän mitä tahansa, jos vain kokee olevansa rakastettu. Toisaalta tämä pelko tekee heikoksi, ja pakottaa valtataisteluun. Täytyy olla vahvempi, välittää vähemmän kuin toinen. Pelon kierre vain kasvaa.

Pelko riittämättömyydestä ajaa myös omistushaluun, joka ainakin itselleni on järjettömän vaikeaa hyväksyä. Sataa vettä, soi Scandinavian Music Groupin Ei mulle riitä... Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kukaan ei voi omistaa toista. Miksi sitten jokainen meistä yrittää tehdä niin? Miksi mikään ei oo mitään jos ei saa kaikkea? Miksi jokainen haluaa olla se, jonka jälkeen ei jää enää mitään tavoiteltavaa? Onko se väärin? Itsekästä. Epäkypsää.

Masennuskausi valtaa taas alaa. Täytyy lähteä johonkin...