Matematiikan laskuharjoituksissa (joo o, ihan aiheeseen liittyvää) tulin pohtineeksi, kuinka paljon käyttämämme kieli heijastelekaan ajastusmaailmaamme, tapaa hahmottaa maailmaa sekä kulloistakin tarvetta. Kysyin laskareiden lopuksi, saatuani tehtävät valmiiksi, että olisiko jollakulla "juttu millä voi nitoa nää paperit". Välittömästi kuulin saivartelua siitä, etten suoraan kysynyt nitojaa - "vähän sama kun kysyi mikä on se kone, jolla paahdetaan leipää". Aloin miettiä, miksi mieleeni ei edes tullut kysyä nitojaa, vaan nimenomaan "juttua millä voi nitoa". Vastasinkin, että jokin muukin laite, kuin nitoja käy, kunhan sillä voi nitoa. Tähän sain vastineeksi kommentin "no sittenhän se on nitoja!". En vain voinut lakata saivartelua, vaan oli pakko huomauttaa, että laitetta, jolla voi nitoa, mutta jonka pääasiallinen funktio se ei ole, ei välttämättä kutsuta nitojaksi.

Kotimatkalla mietin, mistä edellinen ajatusketjuni kumpusi. Vaikka en olisi koskaan nähnyt laitetta, jolla voi suorittaa nidontaa sen pääasiallisesta funktiosta riippumatta, on väärin ajatella ettei tällaista laitetta voisi olla olemassa. Ja jos tällainen laite voisi olla olemassa, on väärin ajatella, että sitä kutsuttaisiin sen yhden ominaisuuden vuoksi nitojaksi. Lähestulkoon huolestuin omasta yliteknisestä ja loogisesta ajattelutavastani - onko tkk tehnyt minusta skeptisen ja hankalasti itseään ilmaisevan ihmisen?

Seuraavaksi keskityin kuitenkin pohtimaan kysymykseni motiivia. Se oli ilmiselvästi tarve liittää kaksi paperia toisiinsa ja tämä kuvastui myös kysymyksestäni. On jännittävää, miten huomaamattamme käyttäessämme kieltä paljastamme rivien välistä jotain omista tarpeistamme, haluistamme ja päämääristämme. On siis upeaa, että emme ilmaise itseämme aina kustannustehokkaimmin ja "järkevimmin". Ainakaan puhekielessä.