Olin viikonloppuna ryömimässä metsässä fyysisesti ikävissä olosuhteissa, josta muistoksi jäi epämääräisiä naarmuja sekä mustelmia. Toisin sanoen olin pitämässä hauskaa aikuisten poikien kanssa leikkien sotaa. Ja oli kyllä hauskaa! Kummallista, miten sisäänrakennettua puolustautumis- ja toisaalta "tappamisvietti" on. En pidä itseäni kovin sotaisana ihmisenä, mutta kun odottaa kiven takana jännittyneenä vastapuolen liikahdusta ja mahdollisuutta ampua, suoniin syöksyvä adrenaliini on lähes huumaavaa. Ase kädessä tuntuu voimakkaalta. On myös huimaa tuntea värikuulien viuhuvan pään yli ja kaikkein huiminta saada aiheutetuksi ”osui, aijaijai!!!” huuto. Jälkimmäisessä taisin kylläkin onnistua ainoastaan kerran ellei omia huutoja lasketa… Puolustuksekseni täytyy sanoa, että olin ainoa, joka ei ollut kokeillut kyseistä lajia aikaisemmin tai saanut harrastaa sotaleikkejä valtion tukemana.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Miesten kanssa sotiessa voi onneksi myös saada iloa kanssakilpailijoiden ihastelemisesta. Mikäli äijäily ei onnistu, voi tuntea olonsa todella naiselliseksi ja turvatuksi supersankaritappajien vierellä. Ehkä kaikki naiset voivat aidosti yhtyä kaameaan 90-luku renkutukseen ”i need a superherolover”. Suojelettehan miehet meitä kaikelta, suojelettehan?