Eilen kun ripustin pyykkejä parin valkoviinilasillisen jälkitunnelmissa, mietin olenko romanttinen ihminen. Tälle oli tietenkin pohjana ohimennen ironisena vitsinä heitetty kommentti, joka väitti etten ole. Jos en osaa pitää ruusupuskia tai leffamaisia täydellisiä kohtauksia suurena unelmana ja ylimmässä arvossaan, niin olenko silloin epäromanttinen? Kun eihän ne tilanteet kuitenkaan koskaan oikeasti onnistu... Jos yrittää kirmata viehkosti niityllä nyrjäyttää nilkkansa ja auringonlaskun rannalla pilaa todennäköisesti jokin humalainen porukka. "Kyllä se paperilla näytti ihan hyvältä..." 

No, en ehkä ole oikeasti noin kyyninen, mutta suunniteltu romantiikka ei toimi. Silloin tulee mukaan suorituspaineet ja ennakko-odotukset. Oikeasti romanttista on hetket, joita kohtaa elämässä silloin tällöin odottamatta. Romanttista on se, kun kääntyy katsomaan taakseen ja toinenkin katsoo. Tai se, kun puuhaa jotakin keittiössä ja toinen tulee halaamaan selän takaa. Se, kun maistaa toisen jätskiä. Se, kun menee villasukissa ja yöpaidassa keskellä yötä ulos. Se, kun tietää mitä toinen ajattelee vaikkei kumpikaan sano mitään. Se, kun sataa lunta ensimmäistä kertaa ja katuvalot on oransseja. Se, kun pitää kädestä kiinni ketjukarusellissa. Se, kun makaa vierekkäin saman sadeviitan päällä ja katselee pihlajaa. Ja ja ja...

Romantiikkahan on koko ajan, joka puolella, ei sitä tarvitse erikseen tehdä. Jos sen vain huomaa. Toisten ihmisten seurassa sen vain löytää paljon paremmin kuin muiden...