Suhteeni musiikkiin on kai koko ajan ollut vääristynyt. Nyt sen vasta ymmärsin. Olen koko ajan kuvitellut, että musiikki olisi keinoni kuvata päässäni olevat mielikuvat muulle maailmalle, kertoa mitä tunnen ja millainen maailma mielestäni löytyy. Aivoissani taisi napsahtaa jotakin, kun ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, että musiikki voi sittenkin olla minulle "vain" inspiraation lähde, suuri innoittaja ja muusa, joka synnyttää tämän monimuotoisen sisäisen maailmani, joka haluaa tulla ulos. Mutta ei musiikin keinoin!

Mielestäni tuo oli loistava oivallus. Mikäli näin on, voin vapain mielin rakastaa musiikkia täydestä sydämestäni ja ottaa siltä kaiken sen mitä se luonnostaan minulle antaa. Ja unohtaa sen, miten itse _pitäisi_ musisoida. Olen kuitenkin aina rakastanut musiikkia ja tuntenut ymmärtäväni sitä niin paljon paremmin kuin mitä olen osannut soittaa. Välillä olen tuntenut olevani kuin Salieri elokuvassa Amadeus; miksi minulle on suotu niin suuri palo musiikkiin ja niin suuri kyky ymmärtää sitä, jos ei kuitenkaan taitoa tuoda sitä kaikkea ymmärrystä muillekin. Miksi ne, jotka eivät edes ymmärrä musiikkia saavat sormensa liikkumaan viulun kaululla ketterästi ja jousen soutamaan kieliä tasaisesti?

Musiikkiopisto on eräs laitos, jossa tämä epäsuhta korostuu. Koko musiikkiopisto on täysin väärä nimitys. Oikeampi olisi soitto-opisto tai musiikin teorian ja tekniikan laitos. On loukkaus musiikkia kohtaan, miten jokin niin piintynyt, kylmä ja tekninen instituutio kehtaa kutsua itseään MUSIIKKIopistoksi. Musiikki on tunteita, värejä, hekumaa, valoa. Musiikki on kokonaisvaltainen elämys ja silti laitoksessa, joka itseään musiikkioppilaitokseksi nimittää opetetaan vain sitä, kuinka sormia tulee liikuttaa tietyn äänen aikaan saamiseksi. Sitä, kuinka jokin kappale kuuluu SOITTAA. Ei sitä, kuinka ymmärtää musiikkia, löytää sitä kaikkialta ja rakastaa sitä.

Joku voisi ehkä sanoa, että olen katkeroitunut. Tiedä häntä. On vain surullista, miten koko sinä aikana kun käytin vapaa-ajastani yli puolet musiikkin, kukaan ei koskaan puhunut niistä asioista mitä olisin halunnut kuulla musiikista. Kukaan ei koskaan arvostanut sitä, että ymmärsi musiikkia. Se olisi pitänyt myös osata soittaa. Eräs unelmani on jo useamman vuoden ajan ollut oma musiikkikeskus, missä musiikkia tarkastellaan ja opetetaan hyvin eri tavoin kuin perinteisessä musiikinopetuksessa. Ehkäpä jonain päivänä....

Eilen olin aivan mahtavalla keikalla! Kimmo Pohjonen, ja pari brittiläistä progekuningasta kitaroimassa ja rytmittämässä meininkiä. Päätös keikalle lähtemisestä tapahtui n. viidessä minuutissa ja lähtö alle puoli tuntia päätöksestä. Hetkeäkään ei harmittanut kaikki tehtävät asiat, jotka jäivät hieman puolitiehen :)

Keikalla oli uskomatonta. En koskaan käytä sanoja "orgastinen" tai "jumalainen", mutta tällä kertaa niin voisin jopa tehdä. Soinut musiikki oli alkukantaista ja voimakasta. Se sai tuntemaan itsensä eläväksi. Huutoa, kirkunaa, ääntä, rytmiä! Tuskaa, voimaa, herkkyyttä. Tulta ja jäätä. Kaikkea rehellisesti ja aidosti.

En ole kovin tanssillinen ihminen, mutta eilen en voinut pysyä paikallani. Olisin halunnut enemmän tilaa ympärille, olisin tanssinut koko ruumiillani ja sielullani. Nauttien äänistä, jotka tuntuivat joka puolella kehoa. Suuren osan keikalla olin silmät kiinni. Näin mitä erilaisimpia maailmoja. Näin sumuisen ja sateisen kallionkielekkeen, jossa seisoin tuulessa huojumatta. Olin vahva. Vesi kohisi ja maailma huusi tuskaa ja voimaa. Näin pehmeän sammalmetsän, jonka puiden latvoista valo siivilöityy vihreäksi hunnuksi ylleni. Näin itseni tuntureilla, savanneilla, kivikautisena ja keskiaikaisena. Ja ennen kaikkea elävänä! Se melkein koski. Alan ymmärtää lausetta "janota elämää". Enkä halua koskaan ikinä unohtaa sitä.

     jäätyneet karpalot puissa

            kirkas aamu

            henkäys joka täyttää tilan

            vapaus mennä minne vaan

            kaikki avoinna

            tiedän minne suuntaan

            en tiedä milloin saavun joelle

            mutta en kiirehdi

Eilen eräässä porukassa pohdimme omia varjopuolia ja sitä kuinka ne voisi löytää. Yksi keino on miettiä, ketkä ihmiset ärsyttävät eniten ja mikä heissä ärsyttää, koska projisoimme usein omia piilossa olevia puoliamme muihin ihmisiin. Mietin millaista ihmistä potentiaalisesti vihaisin. En kuitenkaan voi hyväksyä ajatusta siitä, että olisin tämän ihmisen kaltainen. Tiedostan samankaltaisuudet, mutta ne puolet, joita eniten inhoan ovat sellaisia, joita en voi nähdä itsessäni mitenkään. Tämä ihminen pyörittää jatkuvaa valtapeliä muilla ihmisillä ja heidän tunteillaan.

Olen miettinyt pääni puhki miksi. Miksi täytyy viedä toisten rakkaat ja sitten hylätä ne. Onko niin paljon helpompaa ylläpitää illuusiota omasta ihanasta itsestä, jos muutkaan eivät niihin huonoihin puoliin ehdi tutustua. Uudelle ihmiselle on helpompi esiintyä vain parhain päin. Kun hylkää muut ensin, säästyy itse jätetyksi tulemiselta. Tai siltä, että ei olekaan sellainen kuin toinen luuli. Siis sellainen kun haluaa itse toiselle esiintyä. Siis sellainen, kuin haluaisi olla, mutta ei todella olekaan.

Ja viedessään muiden ihailemat ihmiset pois heiltä, saa vallan. Varsinkin jos tämän tekee hiljaa, selän takana ja samanaikaisesti myrkyttää muiden ihmisten ihailemat ihmiset näitä muita ihmisiä vastaan. Hähää voitinpas, olen ihanampi ja parempi kuin sinä! Ja tästä saa vallan, joka kestää. Koska nämä muut ihmiset joutuvat tästä lähtien olemaan aina varuillaan. Aina olettamaan, että jälleen kerran selän takana, niin ettei tiedä, on käynnissä vallankaappaus, joka ilmitullessaan satuttaa enemmän kuin mikään. Ja kun hylkää itse nämä muiden ihmisten ihailemat ensin, voi aina säilyttää ajatuksen: "Olisin oikeasti se mitä halutaan, tuo toinen on vasta kakkosvaihtoehto." Sen voi tuoda esiin elein, ilmein, lausein sanomatta mitään. Katseet, joita luo kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Varsinkin kun sanat ovat valhetta ja teennäisyyttä täynnä.

Haluaisin valtavasti oman kodin. En siis mitään uutta solukämppää tai yksiötä tai ylipäänsä asuntoa vaan kodin. Haluaisin ison oman keittiön, missä mahtuu kokkailemaan jopa muutama ihminen yhtäaikaisesti ja jossa voi istua iltaa, mikäli niin haluaa. Keittiön pöydän, jonka päälle mahtuu sanomalehti, ja sen sanomalehdenkin aamuisin postiluukusta. Haluaisin myös tuolit, joista jokainen olisi eri väriä ja itse maalattuja.

Haluaisin myös isomman sängyn. Se on varmasti ymmärrettävä toive - olen seurustellut 5kk ja tämän ikäisenä siihen kuuluu yökyläilyä. (Joo, ihan totta.) Valitettavasti sänkyni on 80cm leveä, eli 40cm/yksi ihminen! Vaikka kovasti haluaisin itselleni uskotella olevani niin kapoinen, että tuo tila riittää, joudun ehkä myöntämään, että yönä jos toisenakin kylkeä käännetään ainoastaan armeijatyylisesti. Yhtäaikaisesti.

Lisäksi mielestäni telkkari ja sohva on juttuja, jotka nyt vaan "kuuluu" kotiin. Ei sillä, että televisiota muuten niin paljon katselisin tai kaipailisin. Haluaisin oranssin sohvan, jossa on isot tyynyt. Ja ehkä valkoisia kukkia kirjailtuna etureunaan. Kukkia voisi olla muutenkin kodissa, lähinnä ehkä huonekasveina. Mikäli saisin ne elämään. Jos ne ei suostuisi yhteistyöhön niin voisin ehkä harkita muovisia vastineita, kuka sitä huomaa (paitsi pölykerroksen määrästä).

Ja sitten haluaisin pihan, tai edes parvekkeen mihin saisin ihania kynttilälyhtyjä roikkumaan ja vaikka ne typerät ja hankalat jouluvalot, mitkä muistaa ottaa pois joskus vapun tienoilla. Haluaisin myös omanlaisen suihkuverhon ja sellaiset kivat muoviset koukut kylpyhuoneeseen...Ja ehkä lisäksi noin miljoona muutakin asiaa. Jos olisin oikein rikas, kodissani olisi erillinen musiikkihuone, pehmohuone (missä voi riehua :) ), riippusiltoja, riippumattoja (päiväunia varten), torni, sääsimulaatio katto (jonka saa myös pois päältä), salakäytäviä ja jättiläismäinen kirjahylly täynnä kirjoja. Ja ehkä herra tossavainen ja valkopilkullinen hevonen ;)

Omasta kodista haaveileminen on kai yksi vanhentumisen merkki. Jälleen.

Lueskelin aikani kuluksi muiden blogeja, ja hämmästelin kuinka samanlaisia teemoja kaikki toistavatkaan. Ja kuinka geneerisiä lähdeviittauksia! Ja jokainen luulee olevansa seuraava palkittu kirjailija tai ajattelija, kun on löytänyt saman teoksen kuin puolet maailman ihmisistä jo aikaisemmin....

Tai sitten jokaisen ajattelussa tulee samat vaiheet vastaan väistämättä. Ja silloin on helpointa törmätä samoihin lähteisiin kuin niin moni muukin elämäänsä pohtiessaan. Hämmästyttää vain, kuinka erilaisia ihmiset voivatkaan blogissa olla, verrattuna siihen, minkä kuvan saa irl tilanteessa. Luulin joidenkin olevan pidemmällä - huojentavaa, että ehdin vallan hyvin mukaan ajatuksineni :)