Eilen olin aivan mahtavalla keikalla! Kimmo Pohjonen, ja pari brittiläistä progekuningasta kitaroimassa ja rytmittämässä meininkiä. Päätös keikalle lähtemisestä tapahtui n. viidessä minuutissa ja lähtö alle puoli tuntia päätöksestä. Hetkeäkään ei harmittanut kaikki tehtävät asiat, jotka jäivät hieman puolitiehen :)

Keikalla oli uskomatonta. En koskaan käytä sanoja "orgastinen" tai "jumalainen", mutta tällä kertaa niin voisin jopa tehdä. Soinut musiikki oli alkukantaista ja voimakasta. Se sai tuntemaan itsensä eläväksi. Huutoa, kirkunaa, ääntä, rytmiä! Tuskaa, voimaa, herkkyyttä. Tulta ja jäätä. Kaikkea rehellisesti ja aidosti.

En ole kovin tanssillinen ihminen, mutta eilen en voinut pysyä paikallani. Olisin halunnut enemmän tilaa ympärille, olisin tanssinut koko ruumiillani ja sielullani. Nauttien äänistä, jotka tuntuivat joka puolella kehoa. Suuren osan keikalla olin silmät kiinni. Näin mitä erilaisimpia maailmoja. Näin sumuisen ja sateisen kallionkielekkeen, jossa seisoin tuulessa huojumatta. Olin vahva. Vesi kohisi ja maailma huusi tuskaa ja voimaa. Näin pehmeän sammalmetsän, jonka puiden latvoista valo siivilöityy vihreäksi hunnuksi ylleni. Näin itseni tuntureilla, savanneilla, kivikautisena ja keskiaikaisena. Ja ennen kaikkea elävänä! Se melkein koski. Alan ymmärtää lausetta "janota elämää". Enkä halua koskaan ikinä unohtaa sitä.

     jäätyneet karpalot puissa

            kirkas aamu

            henkäys joka täyttää tilan

            vapaus mennä minne vaan

            kaikki avoinna

            tiedän minne suuntaan

            en tiedä milloin saavun joelle

            mutta en kiirehdi