Ennen juhannusta vallitsi paniikki - mitä, kenen kanssa ja ennen kaikkea missä? Heilattomuus helluntaina tiesi erään ystäväni mukaan jonoa juhannuksena, mutta jonon sijainti säilyi salaisena aina viime metreille asti. Lopulta kuusihenkinen joukkio matkasi mökille ja vietti ihastuttavan viikonlopun kelloa vilkuilematta. Kostea viikonloppu ei ollut, mutta tunnelma oli silti kaikkea muuta kuin kuiva. Suorastaan pienempi kuin kolme.

Juhannuksen jälkeen huomaan kuitenkin kummallisen post-festivaalidepression hiipivän jostain salakavalasti. Edeltävänä aikana olin voimieni tunnossa - elämä tuntui hienommalta kuin koskaan ja todellinen itsenäinen sinkkuelämä näytti aurinkoiselta vuorokauden ajasta riippumatta. Juhannus sai kuitenkin pohtimaan, olenko sittenkin vain uskotellut itselleni niin? Lähes unohtanut, miten paljon vaaleanpunaista energia virtaa siitä, että tuhlaa aikaa tekemättä mitään tai korkeintaan hengissä pysymiseen vaadittavia asioita. Miksi se, että on jotain kaunista ja hyvää, ei jätäkään hymyä kasvoille vielä seuraavaksikin viikoksi, vaan tuntuu tyhjänä paikkana tuolla jossain hieman liikaa paisuneen mahan ja hitusen pehmenneen pään välimaastossa?

Pois lähtiessämme mietin myös, mitä sitten jos tyhjiöitä kertyy liikaa ja lopulta juhannuspaniikille ei löydykään lievittäjiä? Entä jos jonain vuonna huomaa, että kaikilla muilla on jo punainen tupa ja perunamaa omasta takaa? Mitäs jos tällä hetkellä niin hassulta ja hieman romantisoidulta tuntuva mielikuva toteutuu joskus? Minä, hieman pyylevämpänä ja kurttuisempana, istumassa pitsiltä näyttävällä metallituolilla viinilasin kera isossa lierihatussa ja keltaisissa kumisaappaissa tanssikaverinani laihanlaisena 8% kissaviini....

En ole pessimisti. Pohdin vain, että miltä tuntuu, jos elämä ei menekään niin kuin on aina aikaisemmin kuvitellut :)  Jos se ei olekaan niin.