Istuin tänään yksin niemen rantakalliolla ja mietin maailmaa. En oikeastaan miettinyt mitään kovin kuumeisesti vaan ehkä vähän sitä miten hassu juttu elämä on ja miten nyt ymmärrän lauseen "tuuli kulkee kaislikossa". Ja mistähän kohtaa meri oikeasti alkaa, kun kaislojen takaa ei näe mitään.
Pohdiskelin sitäkin, että olisinkohan jo tarpeeksi aikuinen lopettamaan tupakoinnin, koska eihän minun pitänyt enää aikuisena sauhutella...

Mietin myös kuinka paljon vähemmän aurinko lämmittää nyt kuin kuukausi sitten, ja kuinka kuukausi sitten en olisi vielä pystynyt istumaan yli tuntia yksin tekemättä mitään, koska pelkäsin menettäväni jotain kovinkin tärkeää jos en ole koko ajan tavoitettavissa ja elämässä dynaamisesti ja aktiivisesti. Mietin aikaa myös pidemmälle taakse päin. Varsinkin sitä, kuinka paljon vuoden aikana on tapahtunut. Kuinka monta uutta ja etenkin erilaista ihmissuhdetta olen solminut ja niitäkin, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Aika on kovin venyvä käsite, joskus ehtii viikossakin elää enemmän kuin parissa kuukaudessa. Tulevaisuuteenkin yritin ajatella, mutta huomasin kuinka uskomattoman vaikeaa on edes kuvitella mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. Saati tietää. Loppujen lopuksi ajattelin vain, että tässä on aika hyvä olla ja tähän voisi pysähtyä hetkeksi, mikäli se minusta riippuu.

Tupakoinnin lopettamisen vakavasti ajatteleminenkin sai vielä kotimatkalla lisää pontta, kun eräs koiraansa ulkoiluttava keski-ikäinen mies sanoin pikkuiselle lurppakorvalleen "Ei, ei... Ei täti nyt tahdo sitä keppiä."