Tämän viikon aikana olen huomannut ajattelevani: "ah kuinka mukavaa onkaan olla yksin". Ja "viihdyn kyllä ihan hyvin sinkkuna". Joku voisi nyt miettiä, mitä minulle on tapahtunut ja sitä mietin itsekin! Ensimmäistä kertaa tämän viikon sisään toivoin olevani yksin silloin kun olin lauantaiyön huumassa, super-teini-vonkaus-ällötys bileissä. En kertakaikkiaan voi sietää epämääräisiä baarissa hinkuttajia, jotka edes naamaansa näyttämättä, hädin tuskin pystyssä pysyen, tarraavat takaapäin kiinni. Ja tytön kohteliaasti vihjattua "mee pois!" siirtyy viereisen tytön taakse. Enkä voi sietää sitä, että haluan hetken levähtää, katsella ihmisiä ja nauttia savukkeesta ja kaiken tämän tulee pilaamaan mieshenkilö, jonka mielestä "hai wots joor neim, ai laav juu" on hyvä iskurepliikki.

Noh, onhan maailmassa myös ihanampia miehiä. Alkuviikosta kuitenkin yksinoleminen maistui. Viikonloppuna siivottu koti ja hyvät waretetut kokkiohjelmat saattoivat auttaa asiaa. Huomasin myös ensimmäistä kertaa osaavani laittaa ruokaa myös vain yhdelle ihmiselle \o/. (Ne kokkiohjelmat, kokkiohjelmat...) Samanaikaisesti kun kohtasin vanhan rakkauteni, ruoanlaiton, päätin yrittää selvitä itse hieman vähemmällä. Ja vain ja ainoastaan minua itseäni varten! Suhtaudun kyllä pienellä varauksella tähän kalorien laskemisintooni, muistini mukaan se on aikaisemminkin lopahtanut kovin äkkiä...

Kaiken kaikkiaan, tämä yksinolosta nauttiminen hämmentää, tuntuu lähes sietämättömältä. Onneksi yksinäinen työskenteleminen, jota olen nyt joutunut kokeilemaan muiden ollessa kesälomilla, ei sentään vielä sovi minulle. Ainakin aikaansaannokset ovat lähes olemattomia ja pää menee sekaisin kun ei voi lörpötellä tekemisistä muiden kanssa.