Dreams and THE Village

Laulu on paikka, jossa suru etsii avaimia

2007-02-05T10:56:00+02:00

Suhteeni musiikkiin on kai koko ajan ollut vääristynyt. Nyt sen vasta ymmärsin. Olen koko ajan kuvitellut, että musiikki olisi keinoni kuvata päässäni olevat mielikuvat muulle maailmalle, kertoa mitä tunnen ja millainen maailma mielestäni löytyy. Aivoissani taisi napsahtaa jotakin, kun ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, että musiikki voi sittenkin olla minulle "vain" inspiraation lähde, suuri innoittaja ja muusa, joka synnyttää tämän monimuotoisen sisäisen maailmani, joka haluaa tulla ulos. Mutta ei musiikin keinoin!

Mielestäni tuo oli loistava oivallus. Mikäli näin on, voin vapain mielin rakastaa musiikkia täydestä sydämestäni ja ottaa siltä kaiken sen mitä se luonnostaan minulle antaa. Ja unohtaa sen, miten itse _pitäisi_ musisoida. Olen kuitenkin aina rakastanut musiikkia ja tuntenut ymmärtäväni sitä niin paljon paremmin kuin mitä olen osannut soittaa. Välillä olen tuntenut olevani kuin Salieri elokuvassa Amadeus; miksi minulle on suotu niin suuri palo musiikkiin ja niin suuri kyky ymmärtää sitä, jos ei kuitenkaan taitoa tuoda sitä kaikkea ymmärrystä muillekin. Miksi ne, jotka eivät edes ymmärrä musiikkia saavat sormensa liikkumaan viulun kaululla ketterästi ja jousen soutamaan kieliä tasaisesti?

Musiikkiopisto on eräs laitos, jossa tämä epäsuhta korostuu. Koko musiikkiopisto on täysin väärä nimitys. Oikeampi olisi soitto-opisto tai musiikin teorian ja tekniikan laitos. On loukkaus musiikkia kohtaan, miten jokin niin piintynyt, kylmä ja tekninen instituutio kehtaa kutsua itseään MUSIIKKIopistoksi. Musiikki on tunteita, värejä, hekumaa, valoa. Musiikki on kokonaisvaltainen elämys ja silti laitoksessa, joka itseään musiikkioppilaitokseksi nimittää opetetaan vain sitä, kuinka sormia tulee liikuttaa tietyn äänen aikaan saamiseksi. Sitä, kuinka jokin kappale kuuluu SOITTAA. Ei sitä, kuinka ymmärtää musiikkia, löytää sitä kaikkialta ja rakastaa sitä.

Joku voisi ehkä sanoa, että olen katkeroitunut. Tiedä häntä. On vain surullista, miten koko sinä aikana kun käytin vapaa-ajastani yli puolet musiikkin, kukaan ei koskaan puhunut niistä asioista mitä olisin halunnut kuulla musiikista. Kukaan ei koskaan arvostanut sitä, että ymmärsi musiikkia. Se olisi pitänyt myös osata soittaa. Eräs unelmani on jo useamman vuoden ajan ollut oma musiikkikeskus, missä musiikkia tarkastellaan ja opetetaan hyvin eri tavoin kuin perinteisessä musiikinopetuksessa. Ehkäpä jonain päivänä....

Alkuvoimaa

2007-01-30T13:48:00+02:00

Eilen olin aivan mahtavalla keikalla! Kimmo Pohjonen, ja pari brittiläistä progekuningasta kitaroimassa ja rytmittämässä meininkiä. Päätös keikalle lähtemisestä tapahtui n. viidessä minuutissa ja lähtö alle puoli tuntia päätöksestä. Hetkeäkään ei harmittanut kaikki tehtävät asiat, jotka jäivät hieman puolitiehen :)

Keikalla oli uskomatonta. En koskaan käytä sanoja "orgastinen" tai "jumalainen", mutta tällä kertaa niin voisin jopa tehdä. Soinut musiikki oli alkukantaista ja voimakasta. Se sai tuntemaan itsensä eläväksi. Huutoa, kirkunaa, ääntä, rytmiä! Tuskaa, voimaa, herkkyyttä. Tulta ja jäätä. Kaikkea rehellisesti ja aidosti.

En ole kovin tanssillinen ihminen, mutta eilen en voinut pysyä paikallani. Olisin halunnut enemmän tilaa ympärille, olisin tanssinut koko ruumiillani ja sielullani. Nauttien äänistä, jotka tuntuivat joka puolella kehoa. Suuren osan keikalla olin silmät kiinni. Näin mitä erilaisimpia maailmoja. Näin sumuisen ja sateisen kallionkielekkeen, jossa seisoin tuulessa huojumatta. Olin vahva. Vesi kohisi ja maailma huusi tuskaa ja voimaa. Näin pehmeän sammalmetsän, jonka puiden latvoista valo siivilöityy vihreäksi hunnuksi ylleni. Näin itseni tuntureilla, savanneilla, kivikautisena ja keskiaikaisena. Ja ennen kaikkea elävänä! Se melkein koski. Alan ymmärtää lausetta "janota elämää". Enkä halua koskaan ikinä unohtaa sitä.

jäätyneet karpalot puissa

kirkas aamu

henkäys joka täyttää tilan

vapaus mennä minne vaan

kaikki avoinna

tiedän minne suuntaan

en tiedä milloin saavun joelle

mutta en kiirehdi

se kajastaa alhaalla jo

Asioita, joista ei puhuta

2007-01-29T13:04:00+02:00

Eilen eräässä porukassa pohdimme omia varjopuolia ja sitä kuinka ne voisi löytää. Yksi keino on miettiä, ketkä ihmiset ärsyttävät eniten ja mikä heissä ärsyttää, koska projisoimme usein omia piilossa olevia puoliamme muihin ihmisiin. Mietin millaista ihmistä potentiaalisesti vihaisin. En kuitenkaan voi hyväksyä ajatusta siitä, että olisin tämän ihmisen kaltainen. Tiedostan samankaltaisuudet, mutta ne puolet, joita eniten inhoan ovat sellaisia, joita en voi nähdä itsessäni mitenkään. Tämä ihminen pyörittää jatkuvaa valtapeliä muilla ihmisillä ja heidän tunteillaan.

Olen miettinyt pääni puhki miksi. Miksi täytyy viedä toisten rakkaat ja sitten hylätä ne. Onko niin paljon helpompaa ylläpitää illuusiota omasta ihanasta itsestä, jos muutkaan eivät niihin huonoihin puoliin ehdi tutustua. Uudelle ihmiselle on helpompi esiintyä vain parhain päin. Kun hylkää muut ensin, säästyy itse jätetyksi tulemiselta. Tai siltä, että ei olekaan sellainen kuin toinen luuli. Siis sellainen kun haluaa itse toiselle esiintyä. Siis sellainen, kuin haluaisi olla, mutta ei todella olekaan.

Ja viedessään muiden ihailemat ihmiset pois heiltä, saa vallan. Varsinkin jos tämän tekee hiljaa, selän takana ja samanaikaisesti myrkyttää muiden ihmisten ihailemat ihmiset näitä muita ihmisiä vastaan. Hähää voitinpas, olen ihanampi ja parempi kuin sinä! Ja tästä saa vallan, joka kestää. Koska nämä muut ihmiset joutuvat tästä lähtien olemaan aina varuillaan. Aina olettamaan, että jälleen kerran selän takana, niin ettei tiedä, on käynnissä vallankaappaus, joka ilmitullessaan satuttaa enemmän kuin mikään. Ja kun hylkää itse nämä muiden ihmisten ihailemat ensin, voi aina säilyttää ajatuksen: "Olisin oikeasti se mitä halutaan, tuo toinen on vasta kakkosvaihtoehto." Sen voi tuoda esiin elein, ilmein, lausein sanomatta mitään. Katseet, joita luo kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Varsinkin kun sanat ovat valhetta ja teennäisyyttä täynnä.

Koti

2007-01-03T00:14:00+02:00

Haluaisin valtavasti oman kodin. En siis mitään uutta solukämppää tai yksiötä tai ylipäänsä asuntoa vaan kodin. Haluaisin ison oman keittiön, missä mahtuu kokkailemaan jopa muutama ihminen yhtäaikaisesti ja jossa voi istua iltaa, mikäli niin haluaa. Keittiön pöydän, jonka päälle mahtuu sanomalehti, ja sen sanomalehdenkin aamuisin postiluukusta. Haluaisin myös tuolit, joista jokainen olisi eri väriä ja itse maalattuja.

Haluaisin myös isomman sängyn. Se on varmasti ymmärrettävä toive - olen seurustellut 5kk ja tämän ikäisenä siihen kuuluu yökyläilyä. (Joo, ihan totta.) Valitettavasti sänkyni on 80cm leveä, eli 40cm/yksi ihminen! Vaikka kovasti haluaisin itselleni uskotella olevani niin kapoinen, että tuo tila riittää, joudun ehkä myöntämään, että yönä jos toisenakin kylkeä käännetään ainoastaan armeijatyylisesti. Yhtäaikaisesti.

Lisäksi mielestäni telkkari ja sohva on juttuja, jotka nyt vaan "kuuluu" kotiin. Ei sillä, että televisiota muuten niin paljon katselisin tai kaipailisin. Haluaisin oranssin sohvan, jossa on isot tyynyt. Ja ehkä valkoisia kukkia kirjailtuna etureunaan. Kukkia voisi olla muutenkin kodissa, lähinnä ehkä huonekasveina. Mikäli saisin ne elämään. Jos ne ei suostuisi yhteistyöhön niin voisin ehkä harkita muovisia vastineita, kuka sitä huomaa (paitsi pölykerroksen määrästä).

Ja sitten haluaisin pihan, tai edes parvekkeen mihin saisin ihania kynttilälyhtyjä roikkumaan ja vaikka ne typerät ja hankalat jouluvalot, mitkä muistaa ottaa pois joskus vapun tienoilla. Haluaisin myös omanlaisen suihkuverhon ja sellaiset kivat muoviset koukut kylpyhuoneeseen...Ja ehkä lisäksi noin miljoona muutakin asiaa. Jos olisin oikein rikas, kodissani olisi erillinen musiikkihuone, pehmohuone (missä voi riehua :) ), riippusiltoja, riippumattoja (päiväunia varten), torni, sääsimulaatio katto (jonka saa myös pois päältä), salakäytäviä ja jättiläismäinen kirjahylly täynnä kirjoja. Ja ehkä herra tossavainen ja valkopilkullinen hevonen ;)

Omasta kodista haaveileminen on kai yksi vanhentumisen merkki. Jälleen.

pitkästä aikaa jotakin pientä

2007-01-02T23:36:00+02:00

Lueskelin aikani kuluksi muiden blogeja, ja hämmästelin kuinka samanlaisia teemoja kaikki toistavatkaan. Ja kuinka geneerisiä lähdeviittauksia! Ja jokainen luulee olevansa seuraava palkittu kirjailija tai ajattelija, kun on löytänyt saman teoksen kuin puolet maailman ihmisistä jo aikaisemmin....

Tai sitten jokaisen ajattelussa tulee samat vaiheet vastaan väistämättä. Ja silloin on helpointa törmätä samoihin lähteisiin kuin niin moni muukin elämäänsä pohtiessaan. Hämmästyttää vain, kuinka erilaisia ihmiset voivatkaan blogissa olla, verrattuna siihen, minkä kuvan saa irl tilanteessa. Luulin joidenkin olevan pidemmällä - huojentavaa, että ehdin vallan hyvin mukaan ajatuksineni :)

Toiminnan ja laitteen funktio

2006-10-24T14:20:00+03:00

Matematiikan laskuharjoituksissa (joo o, ihan aiheeseen liittyvää) tulin pohtineeksi, kuinka paljon käyttämämme kieli heijastelekaan ajastusmaailmaamme, tapaa hahmottaa maailmaa sekä kulloistakin tarvetta. Kysyin laskareiden lopuksi, saatuani tehtävät valmiiksi, että olisiko jollakulla "juttu millä voi nitoa nää paperit". Välittömästi kuulin saivartelua siitä, etten suoraan kysynyt nitojaa - "vähän sama kun kysyi mikä on se kone, jolla paahdetaan leipää". Aloin miettiä, miksi mieleeni ei edes tullut kysyä nitojaa, vaan nimenomaan "juttua millä voi nitoa". Vastasinkin, että jokin muukin laite, kuin nitoja käy, kunhan sillä voi nitoa. Tähän sain vastineeksi kommentin "no sittenhän se on nitoja!". En vain voinut lakata saivartelua, vaan oli pakko huomauttaa, että laitetta, jolla voi nitoa, mutta jonka pääasiallinen funktio se ei ole, ei välttämättä kutsuta nitojaksi.

Kotimatkalla mietin, mistä edellinen ajatusketjuni kumpusi. Vaikka en olisi koskaan nähnyt laitetta, jolla voi suorittaa nidontaa sen pääasiallisesta funktiosta riippumatta, on väärin ajatella ettei tällaista laitetta voisi olla olemassa. Ja jos tällainen laite voisi olla olemassa, on väärin ajatella, että sitä kutsuttaisiin sen yhden ominaisuuden vuoksi nitojaksi. Lähestulkoon huolestuin omasta yliteknisestä ja loogisesta ajattelutavastani - onko tkk tehnyt minusta skeptisen ja hankalasti itseään ilmaisevan ihmisen?

Seuraavaksi keskityin kuitenkin pohtimaan kysymykseni motiivia. Se oli ilmiselvästi tarve liittää kaksi paperia toisiinsa ja tämä kuvastui myös kysymyksestäni. On jännittävää, miten huomaamattamme käyttäessämme kieltä paljastamme rivien välistä jotain omista tarpeistamme, haluistamme ja päämääristämme. On siis upeaa, että emme ilmaise itseämme aina kustannustehokkaimmin ja "järkevimmin". Ainakaan puhekielessä.

Ei mulle riitä

2006-10-07T15:55:00+03:00

Jokaisesta maailman blogista taitaa löytyä maininta siitä, että koska on tapahtunut liikaa tapahtunutta ei ole ehtinyt pohdiskella blogiin. Näin ehkä minullakin, tosin ehkä suurempana syynä on se, että olen voinut pohdiskella myöskin oikeiden ihmisten kanssa. Nyt kuitenkin tuntuu yksinäiseltä... Ystäväni ja tuttavani ovat paenneet kuka minnekin ja irkki on kovin hiljainen. Kouluhommia pitäisi tehdä, muttei sekään oikein saa tuulta purjeisiin, varsinkaan yksin.

Eilen bussipysäkillä ymmärsin yhtäkkiä, että kaikki riidat, erimielisyydet ym. pohjautuu loppujen lopuksi yhteen ja samaan asiaan. Jos ollaan ihan rehellisiä. Kaiken takana on pelko siitä, että ei olekaan enää rakastettu, hyväksytty, tärkein ja ihanin. Niin parisuhteessa kuin muissakin suhteissa. Vähempi ei riitä. Ihminen on niin itsekäs, että lopulta antaa anteeksi uskomattoman määrän mitä tahansa, jos vain kokee olevansa rakastettu. Toisaalta tämä pelko tekee heikoksi, ja pakottaa valtataisteluun. Täytyy olla vahvempi, välittää vähemmän kuin toinen. Pelon kierre vain kasvaa.

Pelko riittämättömyydestä ajaa myös omistushaluun, joka ainakin itselleni on järjettömän vaikeaa hyväksyä. Sataa vettä, soi Scandinavian Music Groupin Ei mulle riitä... Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kukaan ei voi omistaa toista. Miksi sitten jokainen meistä yrittää tehdä niin? Miksi mikään ei oo mitään jos ei saa kaikkea? Miksi jokainen haluaa olla se, jonka jälkeen ei jää enää mitään tavoiteltavaa? Onko se väärin? Itsekästä. Epäkypsää.

Masennuskausi valtaa taas alaa. Täytyy lähteä johonkin...

Make love and sometimes war

2006-08-28T09:25:00+03:00

Olin viikonloppuna ryömimässä metsässä fyysisesti ikävissä olosuhteissa, josta muistoksi jäi epämääräisiä naarmuja sekä mustelmia. Toisin sanoen olin pitämässä hauskaa aikuisten poikien kanssa leikkien sotaa. Ja oli kyllä hauskaa! Kummallista, miten sisäänrakennettua puolustautumis- ja toisaalta "tappamisvietti" on. En pidä itseäni kovin sotaisana ihmisenä, mutta kun odottaa kiven takana jännittyneenä vastapuolen liikahdusta ja mahdollisuutta ampua, suoniin syöksyvä adrenaliini on lähes huumaavaa. Ase kädessä tuntuu voimakkaalta. On myös huimaa tuntea värikuulien viuhuvan pään yli ja kaikkein huiminta saada aiheutetuksi ”osui, aijaijai!!!” huuto. Jälkimmäisessä taisin kylläkin onnistua ainoastaan kerran ellei omia huutoja lasketa… Puolustuksekseni täytyy sanoa, että olin ainoa, joka ei ollut kokeillut kyseistä lajia aikaisemmin tai saanut harrastaa sotaleikkejä valtion tukemana.

Miesten kanssa sotiessa voi onneksi myös saada iloa kanssakilpailijoiden ihastelemisesta. Mikäli äijäily ei onnistu, voi tuntea olonsa todella naiselliseksi ja turvatuksi supersankaritappajien vierellä. Ehkä kaikki naiset voivat aidosti yhtyä kaameaan 90-luku renkutukseen ”i need a superherolover”. Suojelettehan miehet meitä kaikelta, suojelettehan?

<3

2006-08-15T15:05:00+03:00

Uskomatonta, miten paljon taas väsyttääkään... On äärimmäisen epäluonnollista nukkua jatkuvasti liian vähän, mutta kun on yhtä epäluonnollista olla tekemättä niitä muitakin asioita, jotka viime aikoina on tullut priorisoitua nukkumisen edelle. En tiedä, mistä pitäisi pihistää lisäaikaa itselle. Vuorokausi ei yksinkertaisesti riitä. Tai sitten kysymys on vain kieroutuneesta mielestä joka haluaa kaiken. Ahneella ei tunnetusti ole kovin ihastuttava loppu...

Ei sillä, että katuisin lainkaan eilistäkään priorisointia :). Vaikka kirjoitin järjestetyn romantiikan toimimattomuudesta, niin ehkä oikeassa seurassa, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla sekin voi toimia niin hyvin, ettei tiedä miten pitäisi olla. Ja kun ei edes tunnu siltä, että pitäisi olla jotenkin :) Viiniä, juustoa, viinirypäleitä, tähtiä, kynttilöitä, romanttinen elokuva... kyllä se ehkä sittenkin toimii!

Ei se oo niin metrilleen

2006-08-03T16:37:00+03:00

Kyllä taas töissä huomaa miten erilaisia ihmiset ovat jos luonteenpiirteitä pistetään janalle "on aivan tällainen - ei ole ollenkaan tällainen". Tällä kertaa itse huomasin, että on kovin vaikeaa hyvinkin suurpiirteisenä ja hyvin epäjärjestystä ja sekavuutta sietävänä ihmisenä selvittää asioita ihmisten kanssa, jotka vaativat kaikelle täsmällisiä määritelmiä, mittoja ja järjestystä. Pikkutarkkuus on tietyssä mielessä ihan hyvä asia, mutta on olemassa myös asioita, joita ei voi määritellä. On olemassa asioita ja jopa objekteja, jotka eivät koskaan ole täysin samanlaisia keskenään. Määritä siinä sitten ja yritä selvittää mikä on "sopivan tiukka" tai "oikeanlainen rohina" validisti ilmaistuna...